Kuukausi takana.

Niin se aika kuluu ja vanhukset ,hyväkuntoiset sellaiset ovat olleet ilonamme jo kuukauden päivät. He ovatkin saaneet tutustua todelliseen pohjoiseen talveen pakkasineen ja lumineen.
Ihmeteltävää on ollut heillä ja ovatkin kovasti iloissaan siitä kuinka hyvin lapsillaan asiat täällä ovat ja elämisen edellytykset yleesäkin hyvät.
Ollaan käyty vierailulla maaseudulla ja he ovat silmät pyöreinä katselleet valkeita maisemia ja lumesta notkuvia puita eikä vähemmälle ihmettelylle ole jääneet paikalliset navetat
( maalaisimmeisiä kun ovat).Eräänä päivänä olimme vanhempieni kotona kylässä ja äitiäni jännitti kovasti tuo tapaaminen, mutta kaikki meni todella hyvin ja appivanhempani olivat aivan otettuja kun äitini ( tunnettuna kaiken mielenkiintoisen säästäjänä) kaivoi valokuva-albumin esille, jossa oli mieheni lehtileikkeitä niin politiikan kuin yrityksenkin tiimoilta kuten myös siitä, kun hän meni täällä armeijaan ja lehti haastatteli häntä siitä :). Siinä sitten halailtiin ja ihmeteltiin ja tulkkailtiin eestaas....syntymäpäiviäkin he ovat pääseet viettämään peräti kolmet kappaleet tänä aikana, kakkua on kuulkaa syöty ja perhettä on ollut koolla. Tämä on ollut jotenkin niin ainutlaatuista aikaa vaikkakin he ovat pääasiassa olleet veljeni kotona ( koska siellä heille kuulema on paremmat ns. palvelut tarjolla kuten mm. turkkilaista ruokaa ja kieltä ja varsinkin sitä zazankieltä jota mummo puhuu ja enhän minä sitä ymmärrä pätkääkään, joten jäisi täällä meidän huushollissa tuo kommunikaatio aikas vähille :) )
Vielä kuukauden he ovat vierainamme ja olemme siitä kovin onnelisia!

Pienet tossut...

löytyivät lasten nukenvaatelaatikosta, kun otin vaatteet pesukoneen pestäväksi taannoi. Muistot tulvahtivat välittömästi mieleeen, kun sain käsiini nämä pienet tossuset. Joskus kohta kuusitoistavuotta sitten näitä tossuja jaloissaan piti esikoisemme Hasret ja sitä ennen edesmenneen ystäväni poika Mustafa. Siinä nuo 50% daddy ja 50% mummy ovat niin ihgut, meillä se on toteutunut niin, että tytöt ovat kaikki saaneet värityksensä isältään ja luonteen Hmmmmmmm....no sanotaanko et sen kummaltakin, hiustenväritys on tummanruskeat joten ehkä äitin puolelta sitäkin.....että niin se aika kuluu ja näin pienet jalat ovat olleet vauvallamme joka nyt kipuilee murrosiän kiemuroissa, onneksi sekin alkaa jo pikkuhiljaa tasaantua...joten nyt sitten odottelemme näiden kahden pienemmän tulevaa murkkuikää, joka onneksemme on vielä aikas kaukana ja heillä se vielä sattuu suht yhtäaikaa...apuva!

Vielä Nemoaa...

Joo mä tiedän et olen niin syötävän suloinen...mut huomatkaa et mulla on uusi kaulapanta ja kilikello että isäntäväki kuulee mut ku oon niiiin pieni :))

Hei!....kuka kumma taas kuvaa....:))

Pikku karvapallero nimeltään Nemo...

joka tuli ja valloitti meidän kaikkien sydämmet....

Uusi perheenjäsen..

ompi tuo valkoinen karvapallo tuossa kuvan vasemmassa laidassa joka juuri valmistautuu hypähtämään "leikkisästi" sisarensa niskaan!
Tämä Nemoksi ristitty pumpulipoika tulee meille nyt tulevana lauantaina....kyllä sitä on odotettu.
Olin mukana kun pentue syntyi ja nyt ovat siis luovutusikäisiä. Lääkärintarkastuksessa käytiin maanantaina ja kaikki ok. Automatkakin meni hyvin.
Uskomattoman paljon on koirille ja kuin myös muille lemmikeille tarjolla jos jonkinlaista ostettavaa ja rahaa on palanu, kun on pitänyt ostaa vesikupeista kurapukuun koiralle tavaraa...jokseenkin tuli sellainen olo, että ihankuin olisi ollut vauvalle ostelemassa kaikkea tarpeellista ( vauvahan tuo on...tavallaan).
Mutta yhdessä koiralehdessä näin kyllä siihenmalliin puettuja koiria, että ajattelin et nyt on mopo niin sanotusti karannut kätösistä; oli kuulkaa pikkuriikkiselle koiralle laitettu vaaleanpunainen teddykarvahattu mikkihiirikorvineen päähän ja jokin punainen nuttu, toinen oli hiukka häpeissään siinä....onkohan tuo kaikki ihan tarpeellista ( kurapuvun ja jalkojen lämmittimet ymmärrän, kun täälläkin on tosi kylmää), mutta se kaikki muu vaaleanpunaisista rusetilla koristelluista tanga juoksuhousuista edespäin on kyllä pikkasen arveluttavaa, että meneekö jo liian pitkälle, eläin on eläin ja ei varmaankaan tarvitse tälläistä tälläämistä, ihankuin nukkea pukis päälle....Olenkin vakaasti ajatellut opettaa koiramme ihan tottelevaiseksi seurakoiraksi , pieniä myönnytyksiä kuitenkin sallien kuten tuon kurapuvun.....netissäkin oli kuulkaas sänkyä jos jonkilaista tarjolla ihan äimänä niitä tuijottelin; oli rautasänkyy patjoineen ja pylvässänkyy....ihmekkös jos koira/kissa myymälöitäkin on tänne syntynyt useampikin.

Pääkaupungissa.

Helsingissä ihmeteltiin jääpeitteistä merta ja jäätä yleensä...tässä tallustellaan kauppahalliin...
Välistä piti ruokailla, että taas jaksaa.....


Täällä taas pakkanen paukkuupi hieman lauheamman ilman jälkeen ( joka meikästä tuntui peräti lämpimältä heheh).
Eilen tehtiin vanhusten kanssa sellainen pikkuvisiitti maamme pääkaupunkiin; käväisimme kauppahallissa ihmettelemässä mm. poron-ja karhunlihaa , nene ne nähtyään ihmetteli kovasti ja tokais et TOOOOH :) hän sanoo aina noin, kun on kyse jostain esim. huvittavasta, oudosta, vakavasta asiasta...hassua :) Siellä kaupungin kaduilla rouva paineli uutukaisessa, hiukka kevyehkössä takissaan ja huiveissaan kuin kala vedessä, dede vanavedessä. Ei me kovin kummoista vierailu voitu järjestää, kun on kyse vanhoista ihmisistä ja sään huomioonottaenkin se oli aikas pienimuotoista. Elikkä kauppahallin lisäksi katselimme lähinnä auton ikkunasta mm. Tuomiokirkkoa, Eduskuntataloa, merta ja jäätä, yleesäkkin Helsingin katukuvaa ihmisineen, rautatieasemaa ja muita rakennuksia. Sitten auto parkkihalliin ja ravintolaan syömään.
Paluumatkalla otimme kuskia lukuunottamatta pikku tirsat ja kotikaupunkiin päästyämme menimme teelle vielä mieheni veljen kotiin ( mukana vietiin tietty perinteiset viemiset ; hedelmiä, leipää, mehua ja Runebergintortut). Ai niin ja dede lohkaisi ihan totuudenmukaisen lausahduksen matkan alussa ; hep orman var!! :)))

Pohdintaa...

No niin..miehenihän on tunnettu siitä, että on sellainen kunnianhimoinen työnarkomaani joka on nyt veljensä kanssa saanut päähänsä hyvänkin liikeidean joka johtaa siihen, että tulemme viettämään kesät Turkissa....eihän siinä mitään, mutta kun siellä on niin kuuma ettei meikä tahdo sitä kestää; toisinsanoen kuumuus aiheuttaa minussa sellaisia oireita että oksat pois...tietysti voin viettää päivät ilmastoidussa huoneistossa ( mitä järkee kesällä) kun samaan aikaan voisin nauttia Suomen suvesta...niine vaihtelevineen ilmoineen joko paistaa tai ei paista. Murkkumme ei innostunut asiasta niin pätkääkään ja arvaahan tuon kun kaverit ovat henki ja elämä!
Asiaa ei vielä ole kuulutettu kirkossa, mutta kuukauden päästä se sitten ratkeaa....väläytin kyllä et oltais kolmeviikkoa siellä, mutta mies siihen, että eihän se käy, ollaan perhe ja yhdessä..just joo !! No kokeiltavahan se sitten on miten siellä elo luistaa kesällä.....yksi kesä sinne tänne sen jälkeen ollaan viisaampia...monet varmaan ajattelee et hulluhan toi on..siis Turkissa vois olla koko kesän ja muija vaan valittaa asiasta, mutta ,mutta se kuumuus...

Lumisia kuvia.

Kotitalomme lumen keskellä.
Huurteiset aronianmarjat maistuvat linnuille...

Kävelytieltä napattu...

Kuulumisia...

Mitäköhän heidän mielissä onkaan liikkunut juuri tuolla hetkellä? Pelkoa, jännitystä, jälleennäkemisen huimaa odotusta....

Nyt on jo toinen viikko aluillaan täällä Suomessa ja takana mm. lapsemme 8- vuotis syntymäpäivät meillä kotona. Tuona päivänä he saivat tutustua minun vanhempiini ja sisaruksieni perheisiin ( olisiko tätäkään koskaan muutoin tapahtunut, tuskin) oli se niiin ihanaa että...vanhukset istuivat kuin kuninkaalliset sohvalla vierivieressä , kun vieraita alkoi tulla sisään, ensin lahjat päivänsankarille ja sitten kuin konsanaan Itsenäisyyspäivän vastaanotolla käsipäivää ja halit ja pusut ja suomenkieltä ja turkinkieltä ja kurdinkieltä ja tulkkaukset väliin :)) ja sitten valokuvausta, videokuvausta, puheen sekamelskaa...oli se niin ikimuistoista...otettiin kuva kummankin vanhemmista yhteiskuvassa ,kun siihen kerrankin oli mahdollisuus, mieheni äiti melkein punastui kun isäni tuli hänen viereensä ja yhtään ajattelematta laittoin muorin olkapäille kätensä, kyllä meitä hymyilytti nenen kainous!!! :)))
Syntymäpäivät menivät rattoisasti eteenpäin, illalla katseltiin sitten vielä otokset ja kuvaukset yhdessä tv :stä ja naurettiin!!
Mieheni veljen tytöt hoitivat koko syntymäpäivien tiskivuoret koneeseen ja sieltä kaappiin, lakasivat lattiat ja siinäpä oli muilla taasen ihmettelemistä, että miten ihmeessä nuo on aina noin avuliaita..ovat ne...aina!! Olenkin itse tullut siihen johtopäätökseen, että ilmeisesti Turkissa suht joka perheessä tytöt tekevät kotitöitä, joten niitä ei ystäväpiirisäkään kyseenalaisteta ( homma kun ei jostain syystä toimi täällä )...näistä hetkistä otamme kaiken irti, nyt vanhukset ovat toisen poikansa kotona ja sitten tulevat taas meille.....

Tässä sitä ollaan Istanbulin kentällä ja jännitys kohoaa ...edessä uudet kokemukset, uusi maa , tavat ja ihmiset!
Mieheni, mieheni isä ja äiti ( huom. uusi takki päällä, tästä kirjoitinkin edellä :) ), minä tietysti kuvaajana.

Matkakertomus....

Tuli sitten välipäivinä piipahdettua Turkissa, Istanbulista haimme mieheni jo iäkkäät vanhemmat tänne Suomen pakkasiin kyläilemään. Syy siihen miksi he tulivat kylmänä vuodenaikana on se, että he asuvat vuoristossa kesät ja talvisin sitten pakkaavat matkalaukkunsa ja lähtevät lastensa luo Istanbuliin talvikuukausiksi. Nyt tilanne on se, että keväällä mieheni veli sai perheensä tänne vihdoin ja vanhuksilla alkaa huolenpitäjät olla vähissä tai ainakin ne keiden luona he useasti ovat Istanbulissa ollessaan, hehän asuvat nyt täällä Suomessa.

Olihan se jännittävää olla todistamassa ihan henk.koht. vanhusten ihka ekaa lentomatkaa ulkomaista puhumattakaan. Aika koomistakin se kieltämättä oli...mieheni äiti ei osaa lukea eikä myöskään kirjoittaa ja Turkin kielikin on kiikunkaakun pari sanaa , mutta ymmärtää kuitenkin jotain, hän puhuu kurdinkieltä dede kumpaakin, joten kommunikointi sujuu hänen kanssaan paremmin, nene on muuten aika huvittava pakkaus ja itsepäinen kuin mikä !

Istanbulissa kävimme ostamassa nenelle talvitakkia ja siinä jo hiki otsallamme esittelimme ties kuin monetta takkia ja ei, ei ja ei mikään kelvannut Ladylle ja sitten valitsi ihan itse todella värikkään takin ( lämmönpitävyydestä en mene takeeseen, mutta kun topat ei kelvannu). Siinä kassalla pakatessamme nene alkoi muinamiehenä jutustelemaan viereisen kassan luona seisoskelevalle vanhahkolle naisihmiselle ja aikansa tuo nainen yritti kuunnella kulmiaan välistä kurtistellen ja tokaisi sitten anlamiyorum! vähän mua hymyilytti sitä touhua katselessa..Pakaaminen se sitten olikin kiintoisaa puuhaa. Me olimme vuokranneet ihan tavis auton lentokentältä , mutta sitähän vanhukset eivät millään ymmärtäneet, laukkuja ja viemisiä ois pitäny ottaa mukaan enemmän kuin autoon ois mahtunu saatika lentokoneeseen ottaa, oli limpunkokoisia voikimpaleita pakastimessa vartomassa Suomeen lähtöä ja pähkinäpussukkaa poikineen...voevoe mun mies kiidätti niitä voilimppuja pitkin keittiön kaakelilattioita, kun muori ihan väkisellä yritti niitä laukkuun tunkea ( ne päätyi sitten hänen jo valmiiksi tupatentäyteen pakattuun laukkuun jollain ihme konstilla jota emme olleet todistamassa) kyllä taas huvitti tuo itsepäisyys ja siinä samassa koin Ahaa elämyksen, sillä hoksasin keneltä murrosikäinen tyttäremme olikaan perinyt luonteensa Ja vastaus on : Neneltä :)

Matka lentokoneessa meni ihan hyvin, vaikka olimme ajatelleet nenen pelkoa lentämistä tai ylipäätään uuttakohtaan, kun rullaportaatkin tuottavat hankaluuksia. Hän istui mieheni vieressä ja itse sain kunnian olla deden vieressä, enhän osaa nenen kieltä kuin pari sanaa. Istuimme kylläkin niin, että käytävä oli välissämme. Käsikädessä sitä sitten noustiin( sen verran neneä jännitti tuo lentäminen), muuten en huomannut mitään paniikkia ( kuvitteli vissiin istuvansa linja-autossa :) ) jossain vaiheessa dedeä alkoi naurattamaan ja minulle sitä selittämään, että ihanhan tuo istuu kuin ois ennenkin lentänyt ;) Kyllä se oli mukava tulla kotiin ( oltiin muuten kaksistaan miehen kanssa , typyt oli siskoni hoteissa) kun kotipihalla paloi ulkotulet ja sisällä odotti joukko vanhuksillekin rakkaita ihmisiä odottamassa heitä, ruoka oli katettu ja kynttilät paloivat vielä joulukuusessa. Sitä jälleennäkemisen riemua ja rakkautta mitä vanhukset saivat osakseen, se on jotain mitä me Suomalaiset emme läheskään kaikki osaa näyttää, siinä olisi meillä opin paikka.... Nyt sitten rukaamme aikamme niin, että saamme vanhuksien täällä oloajan mahdollisemman mukavaksi ja riittäähän täälläkin ihmettelemistä ja varmasti he saavat muistoikseen vanhuudenpäivillään ihania hetkiä! Toivomme ainakin niin!!!