Matkakertomus....

Tuli sitten välipäivinä piipahdettua Turkissa, Istanbulista haimme mieheni jo iäkkäät vanhemmat tänne Suomen pakkasiin kyläilemään. Syy siihen miksi he tulivat kylmänä vuodenaikana on se, että he asuvat vuoristossa kesät ja talvisin sitten pakkaavat matkalaukkunsa ja lähtevät lastensa luo Istanbuliin talvikuukausiksi. Nyt tilanne on se, että keväällä mieheni veli sai perheensä tänne vihdoin ja vanhuksilla alkaa huolenpitäjät olla vähissä tai ainakin ne keiden luona he useasti ovat Istanbulissa ollessaan, hehän asuvat nyt täällä Suomessa.

Olihan se jännittävää olla todistamassa ihan henk.koht. vanhusten ihka ekaa lentomatkaa ulkomaista puhumattakaan. Aika koomistakin se kieltämättä oli...mieheni äiti ei osaa lukea eikä myöskään kirjoittaa ja Turkin kielikin on kiikunkaakun pari sanaa , mutta ymmärtää kuitenkin jotain, hän puhuu kurdinkieltä dede kumpaakin, joten kommunikointi sujuu hänen kanssaan paremmin, nene on muuten aika huvittava pakkaus ja itsepäinen kuin mikä !

Istanbulissa kävimme ostamassa nenelle talvitakkia ja siinä jo hiki otsallamme esittelimme ties kuin monetta takkia ja ei, ei ja ei mikään kelvannut Ladylle ja sitten valitsi ihan itse todella värikkään takin ( lämmönpitävyydestä en mene takeeseen, mutta kun topat ei kelvannu). Siinä kassalla pakatessamme nene alkoi muinamiehenä jutustelemaan viereisen kassan luona seisoskelevalle vanhahkolle naisihmiselle ja aikansa tuo nainen yritti kuunnella kulmiaan välistä kurtistellen ja tokaisi sitten anlamiyorum! vähän mua hymyilytti sitä touhua katselessa..Pakaaminen se sitten olikin kiintoisaa puuhaa. Me olimme vuokranneet ihan tavis auton lentokentältä , mutta sitähän vanhukset eivät millään ymmärtäneet, laukkuja ja viemisiä ois pitäny ottaa mukaan enemmän kuin autoon ois mahtunu saatika lentokoneeseen ottaa, oli limpunkokoisia voikimpaleita pakastimessa vartomassa Suomeen lähtöä ja pähkinäpussukkaa poikineen...voevoe mun mies kiidätti niitä voilimppuja pitkin keittiön kaakelilattioita, kun muori ihan väkisellä yritti niitä laukkuun tunkea ( ne päätyi sitten hänen jo valmiiksi tupatentäyteen pakattuun laukkuun jollain ihme konstilla jota emme olleet todistamassa) kyllä taas huvitti tuo itsepäisyys ja siinä samassa koin Ahaa elämyksen, sillä hoksasin keneltä murrosikäinen tyttäremme olikaan perinyt luonteensa Ja vastaus on : Neneltä :)

Matka lentokoneessa meni ihan hyvin, vaikka olimme ajatelleet nenen pelkoa lentämistä tai ylipäätään uuttakohtaan, kun rullaportaatkin tuottavat hankaluuksia. Hän istui mieheni vieressä ja itse sain kunnian olla deden vieressä, enhän osaa nenen kieltä kuin pari sanaa. Istuimme kylläkin niin, että käytävä oli välissämme. Käsikädessä sitä sitten noustiin( sen verran neneä jännitti tuo lentäminen), muuten en huomannut mitään paniikkia ( kuvitteli vissiin istuvansa linja-autossa :) ) jossain vaiheessa dedeä alkoi naurattamaan ja minulle sitä selittämään, että ihanhan tuo istuu kuin ois ennenkin lentänyt ;) Kyllä se oli mukava tulla kotiin ( oltiin muuten kaksistaan miehen kanssa , typyt oli siskoni hoteissa) kun kotipihalla paloi ulkotulet ja sisällä odotti joukko vanhuksillekin rakkaita ihmisiä odottamassa heitä, ruoka oli katettu ja kynttilät paloivat vielä joulukuusessa. Sitä jälleennäkemisen riemua ja rakkautta mitä vanhukset saivat osakseen, se on jotain mitä me Suomalaiset emme läheskään kaikki osaa näyttää, siinä olisi meillä opin paikka.... Nyt sitten rukaamme aikamme niin, että saamme vanhuksien täällä oloajan mahdollisemman mukavaksi ja riittäähän täälläkin ihmettelemistä ja varmasti he saavat muistoikseen vanhuudenpäivillään ihania hetkiä! Toivomme ainakin niin!!!